SAKU

varsa, jota ensimmäinen äiti ei rakastanut..

 Toukokuun lopulla 2011 syntyi ensikertalaiselle tammalle ”Annelille” pieni, mutta tomera orivarsa, joka sai kutsumanimekseen Saku. Varsan syntymä oli normaali ja nopeahko tammalle ja varsalle itselleen. Saku nousi pian syntymänsä jälkeen jaloilleen ja nälkäisenä se alkoikin heti etsiä nisää. Emänsä taas ei ollut erityisen kiinnostunut jälkeläisestään, vaan oli omassa maailmassaan jälkipolttojen kiusaamana. Jonkin ajan kuluttua kivut hellittivät, ja tamma alkoi syödä heiniä ahnaasti normaaliin synnytyksen jälkeiseen tapaan. Vatsassa oli tyhjän ja nälän tunne. Juuri syntynyt varsa taas ei tuoretta äitiä kiinnostanut lainkaan..

Kun varsa autettiin emän nisälle, ärtyi tamma selvästi varsan aikeista. Tuore emä ei olisi halunnut antaa jälkeläiselleen maitoa, tosiasiassa tamma näytti toivovan, ettei koko varsaa olisi ollut sen karsinassa kilpailemassa emän ruuista ja tilasta. Illalla tilanne näytti jo rauhoittuneen ja me ihmiset pääsimme lepäämään omaan sänkyyn, jossa oli suora kameravalvonta karsinaan tallissa. Rauhallinen tilanne näytti jatkuvan ja kameran kuvasta päätellen varsa kävi syömässä nisällä.

Aamuyöstä liikehdintä karsinassa alkoi olla levotonta, eikä tamma päästänyt varsaansa syömään useasta yrityksestä huolimatta. Tilanteeseen oli pakko puuttua ja lähteä tallille seuraamaan varsan syömisyrityksiä ja tarvittaessa auttamaan sitä. Kun pääsin karsinan ovelle, katsoi tamma meitä kuin se olisi ymmärtänyt miksi olimme siellä, ja päästi varsan imemään. Varsa oli hyvin nälkäinen ja uupunut, heti syömisen jälkeen se menikin maahan paksun olkikerroksen päälle nukkumaan. Aikani seurattuani karsinan tapahtumia ja huomatessani tamman syövän ja olevan rauhallinen, päätin mennä takaisin nukkumaan ja tarkastella tapahtumia kameran kautta. Kun varsa seuraavan kerran nousi levon jälkeen ylös ja suuntasi kohti emäänsä, aloin ymmärtää, ettei kyseessä ollut mikään tavallinen hämmentynyt ensisynnyttäjä, vaan käsissämme olikin ehkä todellinen ongelma.

Kun tämä heiveröinen, mutta sitäkin päättäväisempi orivarsa lähestyi emäänsä, se sai osakseen hyökkäyksiä ja tamman takapuolen. Mitä enemmän varsa yritti lähestyä tammaa, sen pahemmin ja aggressiivisemmin emä uhkaili varsaansa. Paikalla tuli aina olla ihminen vahtimassa, kun varsa tarvitsi ruokaa.

Aikaa kului, mutta tilanne vain paheni. Maitoa emältä tuli luonnostaan helposti ja paljon. Laitoimme tammalle myös kipulääkettä, jotta mahdolliset synnytyksestä seuranneet epämiellyttävät fyysiset tuntemukset, joita emme olisi voineet ulkoisesti nähdä, lakkaisivat ja emä rauhoittuisi. Mutta kipulääke tekikin tammasta entistä aggressiivisemman varsaansa kohtaan, ja nyt sillä näytti olevan jo paljon enemmän energiaa vastustaa luonnon kulkua ja varsan hyväksymistä.

Toisena päivänä kamerasta seuratessani huomasin varsan olevan karsinan lattialla nukkumassa, kun emä lähestyi kuin kiinnostuneena haistelemaan sitä vihdoinkin. Mutta mitä vielä! Tamma touhusi varsan kohdalla kuin herätelläkseen sitä, ja kun varsa nousi hieman häiriintyneenä ja väsyneenä ylös, hyökkäsi tamma oitis sen kimppuun, purren ja yrittäen potkia sitä. Salamannopeasti nousin paikaltani ja juoksin talliin ja karsinaan! Onneksi tamma ei ollut ehtinyt tehdä mitään peruuttamatonta, mutta varsa oli tietysti erittäin stressaantunut ja pelokas. Kuin viimeisenä oljenkortena tammalle oli rakennettava pakkopilttuu, jotta varsa sai syödäkseen rauhassa eikä sen tarvitsisi pelätä tamman satuttavan sitä.

Pakkopilttuu toimikin niin kauan kuin ihminen oli paikalla, mutta kun poistuimme tallista, alkoi sama väkivaltainen käytös varsaa kohti. Koska tamma oli kiinni pakkopilttuussa, pyrki se potkimaan varsaa sen lähestyessä nisiä, ja jos varsa erehtyi tamman etuosan puolelle, sitä purtiin. Neuvot alkoivat olla lopussa, ja seuraavana, eli neljäntenä päivänä, oli vaihtoehdoista jäljellä vain keinoemo. Riski keinoemon ja pikkuvarsan yhdistämisessä on tietenkin aina olemassa, mutta lopen väsyneinä olimme valmiita yrittämään. Tämän huonommin se ei voisi mennä…

Keinoemovälityksen kautta saimme tiedon eräästä tammasta, jonka samanikäinen varsa oli juuri kuollut, eikä sen emä ollut suostunut siirtymään ruumiin luota. Yhdessä tamman omistajan kanssa päädyimme yrittämään uutta paria toisilleen. Sovimme, että myös tamman kuollut varsa tulee mukana, mutta niin, ettei emä näe sitä enää vierellään ja olisi siten kenties kaipaavampi sitä kohtaan.

Samalla kun keinoemoa haettiin, laitoin Saku-varsan biologisen emän laitumelle noin tuntia ennen kuin uusi tamma tulisi, jotta varsa olisi nälkäinen. Kummallista kyllä, mutta laitumelle laiton aikana tai jälkeen emä ei edes kutsunut varsaansa, vaan lähti laiduntamaan, kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan! Sillä ei yksinkertaisesti ollut minkäänlaista hoivaviettiä pientä varsaansa kohtaan.

Tilanne oli jännittynyt kuljetusauton kaartaessa tallin pihaan ja apujoukkojakin oli paikalla varmuuden vuoksi. Tallissa oli ainoastaan kovia kokenut, nälkäinen Saku. Keinoemo oli omaan karsinaan siirrettäessä hermostunut, ja kaipasi kuollutta varsaansa kutsumalla tätä. Kun Saku kuuli tamman huudot, se vastasi omasta karsinastaan hädissään, ja samalla keinoemon utareista alkoi valua maitoa kuin suihkulähteestä!

Varsaan ja tamman turpaan hierottiin neuvojen mukaan hajustettua öljyä, jottei tamma erottaisi varsan ominaistuoksua, eikä reaktio uutta jälkeläistä kohtaan olisi vääränlainen. Mutta kun tamma ja varsa yhdistettiin samaan karsinaan, ja apujoukot pitelivät uutta emää paikoillaan, huomasimme kaikki, ettei minkäänlaista negatiivista reaktiota tullutkaan. Varsa siirtyi tamman vatsan alle täysinäisten nisien kestitykseen, ja joi mahansa täyteen kuin jano ei olisi loppunut lainkaan...

Tarkan valvonnan alla tamma haisteli varsaa kuin omaansa, ja jatkoi heinien syöntiä välittämättä lainkaan ympärillä häärivistä stressaantuneista ihmisistä. Me ihmiset seurasimme huolestuneina näitä kahta niin toisilleen tarkoitettuja eläimiä. Miten tämä voi olla mahdollista? Varuillaan on kai kuitenkin oltava? Vai olimmeko ylimääräisiä tässä luonnon voimakkaassa eleessä? Aikamme karsinassa seisottuamme ja seurattuamme tilannetta, jota ei koskaan tullutkaan, päätimme poistua paikalta ja lähteä kahville. Tamma oli irti karsinassa, vierellään varsa, josta oli tullut sen oma. Soitin keinoemovälitykseen ja kerroin tosiasiat – ”meillä ei ole mitään tekemistä”. 

Keinoemo, jota aloimme kutsua ”Rauha Erkkiläksi”, ja sen uusi varsa Saku, nukkuivat ja kuorsasivat seuraavan kokonaisen päivän karsinassaan, väsyneinä, mutta ehdottoman onnellisina. Varsan oma biologinen emä ei koskaan edes kutsunut, eikä mitenkään muutenkaan kaivannut varsaansa. Mutta sinä kesänä laitumella kirmasi muiden varsallisten tammojen kanssa kaksi onnellista, joiden muistoissa eivät  kertaantuneet aikaisemmat huonot kokemukset, vaan rauhallinen ja luonnollinen iloisuus moninkertaisena.

Hevoskasvattajana oleminen tuo näköjään aina vaan eteen uusia haasteita ja kysymyksiä, joihin ei ole valmiita vastauksia eikä selityksiä, vaikka niiden kera olisikin joskus niin paljon helpompaa... Jopa yli 40 vuoden hevoskokemuksen ja yli 20 vuoden kasvattajauran jälkeen.  

Saku sai nimekseen keinoemonsa Peaceful Diamondin mukaan New Grove Safir. Tänä päivänä Saku on iloinen nuori varsa, joka pitää treenilenkeistä ja on aina valmiina kaikkeen. Meille kasvattajille siitä on tullut alun tapahtumien myötä niin rakas, ettei sitä ole myyty, vaikka sitä on jopa näinä vaikeina myyntiaikoina useastikin kyselty. Saku on yksinkertaisesti tilamme ”puutarhatonttu”.

 

 

Suurkiitokset Erkkilän perheelle ja Heli Levolle sekä kaikille ”Sakufaneille” korvaamattomasta avusta.

 

Riitta & Hannu Nylund    

 

Teksti ja kuvat: Riitta Nylund